Aamukahvia juodessa
huomaan kasvot lattiassa. Ensin vilkaisen, sitten tutkin. Katselemme
toisiamme. En saa katsetta irti, en ajatusta kasvoista. Silmät kuin
eri paria. Vai onko toinen kiinni? Takinkaulus peittää kasvoja.
Tarkoituksellako? Suojautuuko hän tuuleta tai joltakulta, keneltä?
Suu on avautunut huutoon. Miksi? Tai kenties tuuli salpaa hengitystä?
Vai kuvastaako suu hämmästystä? Ehkä hahmo tuli osaltani
yllätetyksi. Viihdyn kuvan ja kysymysten äärellä pitkään.
Jäljennän salaperäisyyden paperille.
Myöhemmin illalla
huomaan toisen hahmon. Astun miltei päälle. Se ei katso minuun...
on kuin minua ei olisikaan. Mutta on itse jäänyt kuvaksi lattiaan –
ehkä ajalta, kauan ennen minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti