Luovuusmaailmaan pääsee itsensä unohtamalla, maailmaa lapsen silmin
katsomalla, satuolentoihin uskomalla ja joka paikkaan päänsä uteliaasti
tunkemalla. Kuluneen vuoden valokuvien katselu nosti mieleeni kaksi kutkuttavaa
tapahtumaa. Ensin kesäinen muisto Norjan Säböstä karavaanareiden lomakohteesta.
Toivon kuvien kertovan, miten metsä puineen vie satumaailmaan – luovuuteen.
Toiseksi tapahtuma naapuristani ja etanoista, joka innostutti kiviaskartelun
pariin.
Satumetsä
Kesä oli kuumimmillaan, silti lumiset vuoret toivat talven tuoksun nenääni. Haastoin mieheni lumisotaan. Hän otti haasteen vastaan ja matka vuorelle alkoi!
Metsä oli satumainen. Haltioiduin väreistä, muodoista ja varjoista. Kävyt olivat isoja, havunneulaset maassa kuin legot. Kepit, sammal ja lehdet odottivat puuhaajaa. Mikä ettei ennen lumisotaa, olihan tuota matkaa... kuka sitä askartelematta jaksaa.
Metsän oma sarvipää – hetken ihmetyttää!
Landart by me
Näköalaa
Matka jatkuu. Kapuaminen oli hauskaa, kun sain puuhata. Nimeäni kyllä huudettiin - jopa käskevään sävyyn ja ikävän monta kertaa. Päätin heittää lumipallolla päähän.
Tappajaetanat
Syksyllä innostuin lasten kanssa
askartelemaan kivistä outoja olentoja, teemana puutarhan hurjat olennot. Kaikki
sai alkunsa naapurin hysteriasta.
Minusta etanat ovat suloisia, sellaisia
selässään mökkiä kantavia satuolentoja. Ainakin niin ne ovat Suomessa! Entä
Norjassa? Kerran näin yhden mökkietanan anoppini täytekakun päällä. Kermassa
näkyvästä viivasta päätellen, etana oli tehnyt taidetta jo jonkin aikaa. Kun
esittelin hauskuuden anopille, sai etana tappotuomion. Lupasin hoitaa homman –
toisin etana ei kätteni kautta päässyt etanataivaaseen vaan lehtien alle
suojaan.
Suojaan laiton myös pihatiellä matkaavat
isot ”lorttietanat”. Toisin kuin mökkietanoihin lortteihin suhteeni oli heti
ristiriitainen. Ne ovat mustia, isoja, painavia ja limaisia – hieman
vastenmielisiä, mutta aivan liian sielukkaita jalkoihin tallattavaksi. Sitten
ajallaan ne söivät kaikki kukkani, en tiennyt niitä syyllisiksi. Vasta niiden
matkatessa naapurini puutarhaan, ymmärsin ne tuholaisiksi, kun lorttisade
alkoi. Naapurini paiskoi etanat toinen toisensa perään mereen! (En kehdannut
kertoa suojelleeni niitä).
Ongelma räjähti käsiin syksyn sateiden
myötä! Vesisade toi mustia, mutta myös uudet ruskeat etanat puutarhaamme. En
siis hämmästynyt, kun naapurini seisoi oveni takana ja julisti etanasodan
alkaneen. Kohteena nyt ruskeat etanat, tarkemmin tappajaetanat, oikeammin
kannibaalietanat. Ne söivät jopa toisiaan! Hui!Ajatukseni kääntyivät suloiseen
ja pieneen villakoiraani. Saan olla iloinen ja Cindy myös, että se on saanut
säilyttää lihansa puutarhassa makoillessaan! Ajatella, jos Cindy olisi syöty,
pannassa vain luuranko - jos sitäkään. Olihan niitä muitakin etanoita!
Naapurini oli siis riekaleina. Toisin
kuvainnollisesti; etanasota otti voimille! Hänen pihallaan oli ollut niin iso
tappajaetana, ettei voinut muuta kuin paeta autoon ja ylijaa se! Naapurini
totesi yliajon ja mereen heittelyn raskaaksi ja turhaksi. Nyt hän aneli minua
mukaansa tappajaetanoita keräämään, ne hän uittaisi ostamassaan myrkyssä ja
jotka lajitoverit syövät, jotka syödään ja myrkky leviää ja leviää. Kunnes
puff, puutarhojamme koristaa vain askartelemani kivietanat ja sammakot. Lähdin
mukaan lähinnä keittiöpsykologin roolissa.
