Koristele juhlaan, nyhjää tyhjästä...

Niin remontin kuin rämähdyksen keskellä voi juhlia tyylillä ja vieläpä ilmaiseksi! Tarvitaan vain hieman innostusta ja luovuutta. Mielenkiinoista on se, että puuhailu antaa energiaa ja aistien varaan heittäytyminen herättää luovuuden. FLOW, mikä rikkaus!

Kohdallani nyhjää tyhjästä toteutui, kun saavuin juhannuksen viettoon Norjan kotiin. Remontti ja rämähdys oli vallannut terassin! Tästä huolimatta tiesin jussia juhlittavan. Myönnän, että seisoin hetken terassilla, en epätoivoisena vaan innokkaana. Vanha tulisija oli menettänyt hampaansa, sen suu ammotti tyhjyyttään..., sinne voisi laittaa kukkia, myös jotain patinoitunutta. Jatkoin räjähdyksen päivitystä. Terassin aita repsotti ja vanhat kukkapenkit olivat rikki, niissä kasvoi ei toivottuja puun alkuja. Näky oli eittämättä rähjäinen, mutta myös jotenkin hellyttävä ja romanttinen! Tulin siihen tulokseen, että terassi ”puhkeaa kukkaan” luonnon kukin, lasipurkein ja ajopuin. Mutta ennen kuin kiidättelin luonnonhelmaan, etsin lasipurkkeja ja vaasit. Näin tehtyäni saatoin huomioida luonnossa kasvavat eri pituiset ja tyyppiset kukat ja kasvit.

Kukkien keräily on kivaa. Etenkin jos on kukkia, joita kerätä. Kohdallani keräily muodostui metsästykseksi, sillä ruohonleikkuri oli tehnyt puutarhani kukkaisesta heinikosta nurmikon. Kävin myös puhtaaksi syödyllä niityllä, jossa lampaat määkivät mahat kukkia pullollaan. Toisin nautin joka hetkestä. Luonnossa liikkuminen on terapiaa. Kengät pois ja paljain jaloin heinikkoon, välillä kivelle istumaan. Puitakin voi halata. Suorarunkoinen tukeva puu suorastaan kutsuu halimaan, oksainen puhkoo silmät - mutta sopii kiipeilyyn. Puihin tutustuessa huomasin koivun oksat notkeiksi. Oksista sain hyvän saaliin kransseja varten. Kukkien metsästys kuljetti rannalle, sieltä löysin muutaman ajopuun ja ihastuttavia kukkia.

Näin tein:

Siistin yleisilmeen.

Rikkonaiset aidat peitin lehtevillä puun oksilla.

Keskitin koristelun istuinryhmän ympäristöön.

Unohdetun kukkapenkin muunsin kukkapöydäksi ajopuin.

Laitoin kukat lasipurkkeineen tulisijaan ja vanhaan kukkapenkkiin.

Lisärekvisiittaa sain viime kesänä tehdyistä sementtisydämistä, joita olin valanut kokeilumielessä hiekkaan.

Koivun oksista kieputtelin kransseja, niitä sijoittelin niin terassille puun oksiin kuin rantapuuhun.

Antaudutaan vuonna 2012 hulvattomaan luovuuteen! Tehdään maailmasta parempi paikka!

Luovuusmaailmaan pääsee itsensä unohtamalla, maailmaa lapsen silmin katsomalla, satuolentoihin uskomalla ja joka paikkaan päänsä uteliaasti tunkemalla. Kuluneen vuoden valokuvien katselu nosti mieleeni kaksi kutkuttavaa tapahtumaa. Ensin kesäinen muisto Norjan Säböstä karavaanareiden lomakohteesta. Toivon kuvien kertovan, miten metsä puineen vie satumaailmaan – luovuuteen. Toiseksi tapahtuma naapuristani ja etanoista, joka innostutti kiviaskartelun pariin.

Satumetsä
Kesä oli kuumimmillaan, silti lumiset vuoret toivat talven tuoksun nenääni. Haastoin mieheni lumisotaan. Hän otti haasteen vastaan ja matka vuorelle alkoi!
Metsä oli satumainen. Haltioiduin väreistä, muodoista ja varjoista. Kävyt olivat isoja, havunneulaset maassa kuin legot. Kepit, sammal ja lehdet odottivat puuhaajaa. Mikä ettei ennen lumisotaa, olihan tuota matkaa... kuka sitä askartelematta jaksaa.


Metsän oma sarvipää – hetken ihmetyttää!

Landart by me


Näköalaa

 Matka jatkuu. Kapuaminen oli hauskaa, kun sain puuhata. Nimeäni kyllä huudettiin - jopa käskevään sävyyn ja ikävän monta kertaa. Päätin heittää lumipallolla päähän.

Tappajaetanat 

 

Syksyllä innostuin lasten kanssa askartelemaan kivistä outoja olentoja, teemana puutarhan hurjat olennot. Kaikki sai alkunsa naapurin hysteriasta.

Minusta etanat ovat suloisia, sellaisia selässään mökkiä kantavia satuolentoja. Ainakin niin ne ovat Suomessa! Entä Norjassa? Kerran näin yhden mökkietanan anoppini täytekakun päällä. Kermassa näkyvästä viivasta päätellen, etana oli tehnyt taidetta jo jonkin aikaa. Kun esittelin hauskuuden anopille, sai etana tappotuomion. Lupasin hoitaa homman – toisin etana ei kätteni kautta päässyt etanataivaaseen vaan lehtien alle suojaan.

Suojaan laiton myös pihatiellä matkaavat isot ”lorttietanat”. Toisin kuin mökkietanoihin lortteihin suhteeni oli heti ristiriitainen. Ne ovat mustia, isoja, painavia ja limaisia – hieman vastenmielisiä, mutta aivan liian sielukkaita jalkoihin tallattavaksi. Sitten ajallaan ne söivät kaikki kukkani, en tiennyt niitä syyllisiksi. Vasta niiden matkatessa naapurini puutarhaan, ymmärsin ne tuholaisiksi, kun lorttisade alkoi. Naapurini paiskoi etanat toinen toisensa perään mereen! (En kehdannut kertoa suojelleeni niitä).

Ongelma räjähti käsiin syksyn sateiden myötä! Vesisade toi mustia, mutta myös uudet ruskeat etanat puutarhaamme. En siis hämmästynyt, kun naapurini seisoi oveni takana ja julisti etanasodan alkaneen. Kohteena nyt ruskeat etanat, tarkemmin tappajaetanat, oikeammin kannibaalietanat. Ne söivät jopa toisiaan! Hui!Ajatukseni kääntyivät suloiseen ja pieneen villakoiraani. Saan olla iloinen ja Cindy myös, että se on saanut säilyttää lihansa puutarhassa makoillessaan! Ajatella, jos Cindy olisi syöty, pannassa vain luuranko - jos sitäkään. Olihan niitä muitakin etanoita!

Naapurini oli siis riekaleina. Toisin kuvainnollisesti; etanasota otti voimille! Hänen pihallaan oli ollut niin iso tappajaetana, ettei voinut muuta kuin paeta autoon ja ylijaa se! Naapurini totesi yliajon ja mereen heittelyn raskaaksi ja turhaksi. Nyt hän aneli minua mukaansa tappajaetanoita keräämään, ne hän uittaisi ostamassaan myrkyssä ja jotka lajitoverit syövät, jotka syödään ja myrkky leviää ja leviää. Kunnes puff, puutarhojamme koristaa vain askartelemani kivietanat ja sammakot. Lähdin mukaan lähinnä keittiöpsykologin roolissa.