Molliskotit kolkuttaa...

Luovuus on oikukas kaveri. Se ei aina tule tarvittaessa, ei edes odottaessa tai se saattaa jäädä – rauhaan jättämättä. Kasvot lattiassa ja niiden piirtäminen herätti vuosia uinuneen aikajakson, joka sijoittuu Norjan kotiini. Kaikki alkoi eräänä aurinkoisena aamuna, jolloin herättyäni loikoilin sängyssä ja annoin katseeni seurata auringon leikkiä makuhuoneeni tapetilla. Ensin näin vain valoa ja varjoja, sitten hahmon ja toisenkin kunnes seinästä avautui kiehtova maailma omituisine olentoineen. Jäin niiden lumoon. Ensin tuijotin niitä, sitten jäljensin. Piirsin päivästä toiseen, viikosta kuukausiin. Lopulta ne liikkuivat myös keittiön paneelissa. Piirtämisen lisäksi aloin tulkita niiden elämää ja kirjoitin tarinaa. Aikanaan Molliskoteiksi ristimäni olennot esittäytyivät. Pohdiskeluun keskittynyt rouvahahmo nimesi itsensä, Tante Tankefulliksi. Hänen päässään asui veikeitä ajatuksia, Tvingelingejä. Sitten tutustuin Konge Krusedulliin ja hänen palvelijoihinsa, jotka kutsuivat itseään nimellä Hylehalse. Vietin molliskottien parissa muutaman vuoden kunnes tapetti vaihdettiin ja niiden äänet vaimenivat. Aikanaan ne unohtuivat tiedostona koneelleni, jonne myös tallensin nyt piirtämäni kasvot lattiassa. Molliskotit eivät tarvinneet muuta, ne kolkuttavat jälleen.

Keitä te ootte?

Aamukahvia juodessa huomaan kasvot lattiassa. Ensin vilkaisen, sitten tutkin. Katselemme toisiamme. En saa katsetta irti, en ajatusta kasvoista. Silmät kuin eri paria. Vai onko toinen kiinni? Takinkaulus peittää kasvoja. Tarkoituksellako? Suojautuuko hän tuuleta tai joltakulta, keneltä? Suu on avautunut huutoon. Miksi? Tai kenties tuuli salpaa hengitystä? Vai kuvastaako suu hämmästystä? Ehkä hahmo tuli osaltani yllätetyksi. Viihdyn kuvan ja kysymysten äärellä pitkään. Jäljennän salaperäisyyden paperille.

Myöhemmin illalla huomaan toisen hahmon. Astun miltei päälle. Se ei katso minuun... on kuin minua ei olisikaan. Mutta on itse jäänyt kuvaksi lattiaan – ehkä ajalta, kauan ennen minua.